Digitalisoituvan yhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet koulun toiminnan näkökulmasta

Toimijuus on ”yksilön, ryhmän tai yhteisön tunnetta siitä, että me teemme asioita ja vaikutamme niihin ja että asiat eivät vain tapahdu minulle tai meille” (Engeström, 2006).

Toimijuus käsitteenä pitää sisällään tahdon, autonomian, vapauden ja valinnan.

Miten digitalisoituva maailma sitten nivoutuu yhteen koulun toiminnan kanssa?

Jos seuraa tämänhetkistä julkista keskustelua laskevien Pisa-tulosten jälkimainingeissa sanoisin, että melko huonosti. Osa suurta yleisöä tuntuu haluavan torjua koko digitaalisen maailman ja kaipaa paluuta kansakouluaikaan, jolloin opetuksen keskiössä olivat sulkakynä, paperi ja opettajan vankkumaton auktoriteetti, joka tosin saavutettiin ainakin osittain väkivallan pelolla. Tämä tuntuu suorastaan populistiselta ratkaisulta, ja on kummallista ajatella, että ympäröivän yhteiskunnan digitalisoituessa koulujen olisi palattava kehityksessä vuosikymmenten taa.

Mielestäni julkisessa keskustelussa tulee esille myös kummallinen nopea ratkaisu: kännykät pois luokkahuoneesta! Aivan kuin kännyköiden käyttö luokkakontekstissa olisi yhtä kuin kännyköiden viihdekäyttö.

Itse ajattelen toisin: oppilaiden omista laitteista on useamman kerran ollut suoranaista hyötyä opetukselleni. Esimerkiksi joulukuussa luin kasiluokkani kanssa Salla Simukan mainiota teosta ”Punainen kuin veri”. Teoksia ei löytynyt koulukirjastosta kaikille ja ilmeisesti sama teos oli useamman muunkin helsinkiläisopettajan lukulistalla, sillä teosta ei löytynyt vapaana myöskään Helmetin tietokannasta. Mutta onneksi useammalla oppilaallani oli puhelimessaan Bookbeat tai Storytel ja näin ollen he saivat lukea teoksiaan puhelimen näytöltä. Oppilaat olivat iloisia, että ”ei tarvii kantaa kirjaa”. Ja opettaja oli iloinen, että kaikki lukivat samaa teosta. Ja tosiaankin lukivat, sillä kirjoista tehtiin ryhmätyöt, joissa kaikkien osaamista tarvittiin.

Onneksi julkisessakin keskustelussa kuuluu myös toisenlaisia ääniä; Reijo Kupiainen, Tampereen yliopiston mediakasvatuksen lehtori muistuttaa mielipidetekstissään ”Digiosaaminen vaatii kriittistä ymmärrystä digilaitteista” (HS 12.12.2023) opetuksen tulisi tuottaa riittäviä digitaitoja, joita kansalainen nyky-yhteiskunnassa tarvitsee.

Kupiainen mainitsee tekstissään tarvittaviksi digitaidoiksi ohjelmoinnin perusteet, ymmärryksen siitä, miten algoritmit toimivat sekä erilaisten digilaitteiden käyttötaidot: ”Tiktok-videoiden koukuttavuuden ymmärtäminen vaatii tietoa siitä, miten piilossa olevat algoritmit toimivat ja miten ne keräävät dataa sovelluksen käyttäjän käyttäytymisestä. Digitaalisen teknologian ja sisältöjen huomioimisen varhaiskasvatuksesta lähtien tulisi lopulta vahvistaa kansalaisten kriittistä medialukutaitoa.”

Olen Kupiaisen kanssa aivan samaa mieltä. Lisäisin vielä, että kansalaisen digitaitoja voi hyvin harjoitella yhdessä oppilaiden kanssa; kehittyvässä digitaalisessa yhteiskunnassa opettajan ei tarvitse esiintyä kaiken osaavana guruna, vaan hän voi lähestyä aihetta tutkivan opettajuuden kautta yhdessä oppilaidensa kanssa. Toki opettaja toimii aina opetuksen pedagogisena asiantuntijana. Tämä on mielestäni unohtunut julkisessa keskustelussa: suomalaiset opettajat ovat osaavia ja heidän pedagogiseen osaamiseensa sopii luottaa myös digitaalisen oppimisen saralla – joskin täydennyskouluttautuminen on tällä sektorilla erityisen tärkeää, sillä digitaalinen yhteiskunta ei ole staattinen.

Esimerkkinä yhteistoimijuudesta oppilaiden kanssa: luetutin syksyllä 2023 samaiselle kasiluokalle Ylen artikkelin ”Pelottavan taidokas tiktok” (YLE 31.10.2023). Tämän jälkeen katsoimme yhdessä omilta laitteiltamme, mitä sisältöjä TikTok kullekin tarjoaa ja pohdimme syitä. Yhdistimme pohdinnan ostokäyttäytymisen seurantaan ja huomasimme, että useat luokan tytöistä olivat ostaneet TikTokissa mainostettua kosmetiikkaa. Opettaja oli luokan ainoa henkilö, jolla ei ollut puhelimessaan TikTokia, joten oppilaat saivat toimia kuvavirtojen esittelijöinä.

Lähde: Ylen artikkeli: Pelottavan taidokas TikTok (31.10.2023)

Tässä on juuri suunta, johon haluaisin viedä omaa opetustani: ottaa oppilaita tiiviimmin mukaan sen suunnitteluun, miten he haluaisivat puhelimiaan oppitunneilla hyödyntää. Tämä edistäisi heidän autonomisuuttaan ja sitouttaisi heitä opetukseen. Sama ajatus nousi esille Sormusen & Lavosen artikkelista ”Voinko tän tehdä puhelimella?” (Rajaton luokkahuone: 2000): opetuksen personointi ja oppilaiden osallistaminen vaativat rohkeutta ja luottamusta siihen, että projekti tulee onnistumaan. Parhaimmillaan oppilaiden osallistaminen opettaa sekä oppilaille että opettajalle tärkeitä taitoja ja toimii innostavana esimerkkinä koko työyhteisölle.

LÄHTEET:

Reijo Kupiainen (HS 12.12.2023): Digiosaaminen vaatii kriittistä ymmärrystä digilaitteista

Sormunen , K-M & Lavonen , J M J 2014 , “Voinko tehdä tän puhelimella?” : Mobiililaite personoidun luonnontieteiden oppimisen tukena . julkaisussa H Niemi & J Multisilta (toim) , Rajaton luokkahuone . Opetus 2000 , PS-kustannus , Jyväskylä , Sivut 114-130 .

Sara Rigatelli (YLE 31.10.2023): Pelottavan taidokas TikTok