Blogini nimen loi ChatGPT. Suomeksi nimiehdotukset olivat aika hassuja, mutta englanniksi digitaalinen ystäväni tarjosi myös toimivia nimiehdotuksia. Näistä ehdotuksista valitsin nimen “Virtual Learning Voyages”, sillä nimi oli mielestäni sekä naiivi että minua kuvaava. Ranska on suuri matkailurakkauteni, ja olen ikuinen ranskan kielen epätoivo-opiskelija. Tervetuloa seuraamaan DigiErko-matkaani digitaalisen oppimisen ja opettamisen liukkailla rantakivillä – Bon voyage!
On ne voit bien qu’avec le coeur. -Antoine de Saint-Exupery
”Hyvä renki, mutta huono isäntä!”
Haastattelin (26.2.2025) blogiani varten Mikko H:ta, joka toimii digikehittäjänä helsinkiläisessä lukiossa. Mikko on osana koulun kaksihenkistä digikehittämistiimiä. Hän toimii myös aktiivisesti osana Helsingin kaupungin digikehittämisverkostoa. Mikko on koulutukseltaan matematiikan opettaja ja hän on täydentänyt digiosaamistaan useiden verkkokurssien avulla.
Mikko kertoo kiinnostuneensa koulujen digikehitystyöstä pari vuotta sitten. Mikko osallistuu neljä kertaa vuodessa KASKOn digikehitysverkoston tapaamisiin. Hän kokee turhauttavana, että verkostossa on paljon innovaatiovoimaa, mutta asiat eivät tunnu edistyvän nopeasti. Mikko kokee erityisen turhauttavana, että opettajien koneisiin ei voida itsenäisesti asentaa mitään ohjelmia – toisin kuin opiskelijoiden kokeisiin. Mikko ei ole myöskään varma, oliko kaupungin linjaus siitä, että opettajat käyttävät aktiivisesti Googlen oppimisalusta Classroomia järkevä. Mikko tunnustautuu itse Microsoftin palveluiden, kuten Teamsin puolestapuhujaksi. Mikko mainitsi myös, että digikehitysverkosto on aktiivinen ja kekseliäs toimija, mutta digiohjeiden jalkauttaminen kouluihin on vaikeaa.
Kysyessäni, miten Mikko haluaisi kehittää digitaalista oppimista ja opettamista koulussaan hän vastaa: ”Kaupungilta tulee hyvät työkalut. On positiivista, että kehittämishaluja löytyy!” Uudeksi kiinnostavaksi kaupungin lukioiden kehittämishankkeeksi Mikko mainitsee tenttiakvaariot. Tenttiakvaario on pilottihanke, jossa on mukana neljä kaupungin lukiota. Tenttiakvaariot ovat pieniä luokkatiloja, joihin yksi yksittäinen opiskelija pystyy menemään suorittamaan esimerkiksi rästitenttiä. Toisinaan kokeita jää tekemättä, koska opiskelija on kipeänä tai muusta syystä poissa. Jos uusintakoepäivä ei ole käytettävissä tai jos opettaja haluaa opiskelijan tekevän puuttuvan kokeen kurssin aikana, on ratkaisuna tenttiakvaario! Tenttiakvaariossa opiskelijaa ei valvo opettaja, vaan valvojina toimivat useat tilaan asennetut kamerat: näin säästyy valvontaresursseja! Tenttiakvaariohanke on loppusuoralla; vielä vaaditaan lopullinen KASKOn hyväksyntä. Mielestäni tenttiakvaarioiden käytöstä voisi olla syytä käydä myös pidempää eettistä keskustelua.
Kysyessäni koulujen digitalisaation tulevaisuudesta Mikko vastaa: ”Tekoäly tulee tuottamaan harmaita hiuksia pitkään. Osa haluaa mennä helpolla, oppiminen ei kiinnosta. Tekoäly tulisi nähdä apuvälineenä: hyvä renki, huono isäntä. Ongelmallisia ovat myös kaupungin uudet tekoälysäännöt, esimerkiksi Copilot on rahalla maksettu, mutta nyt sitä ei saa käyttää.”
Koulujen digitalisaation haasteet Mikko kiteyttää kolmeen haasteeseen: 1) Laiterekisterien ylläpito 2) Laitteiden korjaukset 3) Digi-tuen vähyys. Viimeisestä kohdasta nousi opettajanhuoneessamme laajempaakin keskustelua. Ainakin omassa 850 hengen koulussamme, jossa tietokoneita on n. 1 000, olisi tarve kokopäiväiselle ja vakituiselle digi-tukihenkilölle. Toivottavasti tällainen renki saapuu taloomme tulevina vuosina.
Copilot-tekoälyn luoma näkemys tenttiakvaariosta.
Minä kehittäjäopettajana digitaalisessa yhteiskunnassa
Organisaation kehittäminen on hämähäkin elämää: on kudottava verkkoja, puurrettava aamusta iltaan, toivottava että sade ei vie verkkoa ja yhtä lailla pohdittava, miten saisi kärpäsen jäämään verkkoon kiinni. Se ei ole helppoa. Joskus on aloitettava alusta uudelleen kerran, joskus toisenkin kerran. Se ei ole helppoa eikä yksinkertaista.
Kehittäjäopettajuus vaatii mielestäni hämähäkin sitkeyttä: on oltava lannistamaton ja ahkera. On oltava visionääri ja luotettava omaan visioonsa. Hämähäkillä on yksinäinen verkkonsa, mutta kehittäjäopettajalla on yhteistyöverkostot, joista hän saa voimaa, tukea, konkreettista apua sekä inspiraatiota.
Kehittäjäopettajuus on jatkuvan oppimisen tukemista. Kehittäjäopettajana on mahdollisuus kehittää oman organisaation käytänteitä sekä mahdollisesti myös koko kunnan käytänteitä. Kehitystyössä tarvitaan taustatietoa olemassa olevasta toiminnasta, tutkimuspohjaista tietoa siitä, mitä ja millaista tukea tarvitaan sekä osaamista jatkuvan kokonaisuuksien suunnittelusta ja projektin vetämisestä. Kaikki kehitystyö vaatii resursseja, joten on kartoitettava myös käytössä oleva rahoitus ja tarvittaessa laadittava rahoitus- ja/tai hankehakemuksia (Reinius ym.).
Soini muistuttaa artikkelissaan “Haluanko, osaanko ja pystynkö oppimaan taitavasti yhdessä muiden kanssa?”, että kehittäjäopettajana toimimiseen tarvitaan jo opettajankoulutuksessa alkavaa pedagogiikkaa, joka perustuu aktiiviseen osallisuuteen, kokeilemiseen, tavoitteelliseen vuorovaikutukseen sekä haasteiden ratkaisemiseen yhdessä muiden kanssa. Itse kouluttauduin opettajaksi 2000-luvun alussa. Silloin ei puhuttu kehittäjäopettajuudesta, vaan elinikäisestä oppimisesta. Näkisin erona sen, että vuosituhannen alussa opettajuus nähtiin enemmänkin yksilöllisenä toimintana, jossa keskiössä oli uomo universalen kaltainen yleisnero, joka haluaa läpi uransa kehittää itseään. Nykyään taas kehittäjäopettaja toimii ennemminkin mentorina sekä organisaatioiden ja yhteiskunnan asiantuntijana, joka itsensä kehittämisen sijaan pyrkii vaikuttamaan sekä organisaatioon että laajemmin koko yhteiskunnan käytänteihin. Keskiössä eivät ole enää yksilön taidot ja osaaminen vaan yhdessä tekeminen ja oppiminen: yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa. Oppiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Soini ym.).
Soini ym. Määrittelee opettajan osaamisen ytimen muodostuvan neljästä osa-alueesta: oppimisosaaminen, vuorovaikutusosaaminen, hyvinvointiosaaminen ja koulun kehittämisosaaminen. Ajattelen itse oppimisosaamisen liittyvän haluun kehittyä itse taitavaksi oppijaksi. Tässä voivat auttaa täydennyskoulutukset, mutta ehkä opettajan työssä keskiössä on myös halu kokeilla uutta ja oppia uusista työtavoista. Vuorovaikutusosaaminen on jaettua yhteisöllistä oppimista ja sen kommunikointia. Vuorovaikutusosaamiseen liittyy myös kielitaito sekä oikea-aikainen kommunikaatio ystävällisyyttä unohtamatta. Hyvinvointiosaaminen liittyy yhteisöllisyyden lisäksi myös omasta hyvinvoinnista ja omista rajoista huolehtimiseen. Olen ollut itse laatimassa työyhteisööni hyvinvointisuunnitelmaa malleineen sekä olen ollut useamman vuoden “communal welfare” -työryhmän jäsen. Työryhmässä pyrimme hyvinvointia tukevien rakenteiden avulla kehittämään yhteisömme hyvinvointia. Työ on siis enemmän kuin virkistystoimikunnan (recreation group) työtä. Tärkeimpiä taitoja, joita koen erilaisissa työryhmissä toimimisesta oppineeni ovat yhdessä oppimisen taitojen kehittyminen sekä motivaation kasvu perutyötä kohtaan, mikä syntyy rakenteiden muuttumisesta kohti parempaa. Tätä tukevat myös Kunnarin väitöskirjan tulokset siitä, kuinka opettajat voivat oppia uusia käytänteitä kehittäessään niitä sekä rakentaa uudenlaisia viestintämalleja. Keskiössä on yhdessä oppiminen, jonka sivutuotteena myös oma työhyvinvointi kasvaa.
Koulun kehittämisosaaminen ja siihen linkittyvä digitaalinen kehittyminen ovat minulle näistä edellä mainituista osa-alueista vieraimpia. Digitaaliseen kehitystyöhön olen tutustunut vasta kuluneen vuoden aikana. Näen oman roolini siinä vielä varsin vaatimattomana: osaan tehdä taustakartoitusta ja jonkinnäköistä visiota ja suuntaakin löytyy, mutta sekä osaamista että kokemusta on hankittava lisää, jotta voisin pitää itseänä digitaalisen koulun kehittäjäopettajana. Se ei silti vähennä sen arvoa, mitä olen kuluneena vuonna oppinut. Se kertoo vain siitä, että matkani on vasta alussa.
LÄHTEET
Reinius, Korhonen, Juurola & Salo (2020) Tutkimus-käytäntökumppanuus uutta luovan asiantuntijuuden mahdollistajana
Kunnari, I. (2018). Teachers changing higher education from coping with change to embracing change (Väitöskirja). Helsinki: University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24807
Soini, T., Pietarinen, J., Toom, A. & Pyhältö, P. (2016). Haluanko, osaanko ja pystynkö oppimaan taitavasti yhdessä muiden kanssa? Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s. 53–75). Jyväskylä: PS-kustannus.
Vlogi: kehitystyöni raamittuu vähitellen!
Ensimmäisessä vlogissani kerron kehitystyöni nykytilasta: alun suunnitelmat alkavat vähitellen saamaan paremmin raameja. Videoni lopussa seuraa jännittävä käänne, josta sitten lisää syssymmällä!
PS. Editoijani karkasi jalkapallopeliin, joten katselijani saavat nauttia autenttisesta raakaversiosta (kiitos ja anteeksi)!
Sananen opettajan työhyvinvoinnista (luennosta 8.11.2023)
Keskiviikkona 8.11. pidettiin valtakunnallisen DigiErko-verkoston verkostotapaaminen, jonka aiheena oli opettajien työhyvinvointi.
Tapaamisessa oli puhumassa Katariina Räsänen, joka on väitellyt opettajien työuupumuksesta syksyllä 2023. Verkostotapaamisen materiaalin pohjana toimi Räsäsen väitöskirja: ”Minä junnaan paikallani.” – Opettajan alanvaihdon harkinta ja sen yhteys koettuun työuupumukseen ja työyhteisösuhteeseen.
Väitöskirjassaan Räsänen tarkasteli opettajan alanvaihdon harkintaa sekä sille annettujen syiden yhteyttä opettajan kokemaan työuupumukseen ja työyhteisösuhteeseen. Räsäsen mukaan opettajat pohtivat yhä tietoisemmin työn mielekkyyttä sekä mahdollista alanvaihtoa.
Räsäsen tutkimuksen tuloksista ilmeni syitä alanvaihdon harkintaan: työstä etääntyminen, perusopetusjärjestelmään liittyvät syyt ja työn kuormittavuus.
Työstä etääntyminen on mielestäni kiinnostava syy. Opettajan työ on hyvin paineista: työtä pitäisi kärsivällisesti jaksaa ja itseään kehittää ja kouluttaa. Kutsumustyö. Pitkät lomat eivät lohduta, jos työn merkityksellisyys on kateissa. Ja toisaalta: myös opettajalla pitäisi olla oikeus tehdä opettajuutta vain töissä ja rakentaa omaan minuuteen liittyvä identiteetti muiden asioiden ja arvojen ympärille.
Työn kuormittavuus liittyy myös paineisuuteen. Paineita muutokseen ja suoriutumiseen annetaan useasta suunnasta: oppilailta ja heidän vanhemmiltaan, esimiehiltä, kollegoilta, kouluvirastosta, yhteiskunnasta sekä julkisesta keskustelusta. On kummallista tehdä työtä, jota iso joukko ihmisiä kommentoi sosiaalisessa mediassa esittäen olevansa opetusalan ammattilaisia; onhan kommentoijalla kuitenkin 15 vuoden kokemus koulumaailmasta oppilaana ja monenmoisia mukavia muistoja siitä, kuinka kyläkoulun Ritva-ope kyllä sai pojat kuriin karttakepin avula. O tempora, o mores.
Opettajat ovat usein tunnollisia suorittajia. Opettajankoulutuksen ihanteet eivät välttämättä kohtaa luokkahuoneessa ikioman ryhmän kanssa taituroivan open arkea. Muistan, kuinka opeharjoittelussa ohjaajani pöyristyneenä antoi palautetta, kuinka en saa pitää tunnilla vesipulloa pöydälläni: se ei anna ammattitaitoista kuvaa opettajattaresta! Olen usein miettinyt tätä jälkikäteen istuessani pulpetilla oppilaiden keskellä teemuki kädessäni kysellen kuulumisia ja kerraten romantiikan tyylipiirteitä. Uskon, että monesta olisin säästynyt, jos opettajankoulutuksessa olisi tähdennetty omaa persoonallista tapaa tehdä työtä sekä kädestä pitäen neuvottu ja kannustettu työn rajaamiseen.
Laita ensin pelastusliivit itselle, sitten voit auttaa muita. Räsäsen tutkimuksen mukaan sekä hyvinvoinnilla että pahoinvoinnilla on tapana kumuloitua työyhteisössä. Rajaamalla omaa työaikaa ja -määrää sekä huolehtimalla omasta palautumisesta tulee hoitaneeksi samalla koko työyhteisön hyvinvointia. Räsänen kertoi luennollaan, kuinka hyvinvoinnin kannalta keskeisimpiä ovat ”mikroteot”. Itselleni sellaisia voisivat olla rauhassa juotu tee ulos katsellen. Ulkona käyminen aurinkoisena päivänä. Kollegan kuunteleminen ja oman työskentelyn keskeyttäminen siksi ajaksi kuin toinen puhuu. Rentouttavan musiikin kuuntelu esseiden tarkastamisen lomassa. Työpaikan ulkopuolella syöty lounas. Ja ehkä kaikkein merkittävimmin: ajoissa kotiin lähteminen.
Mitkä sitten Räsäsen mukaan ovat opettajia työuupumukselta suojaavia muita tekijöitä; ainakin positiivinen palaute! Opettajien tulisi saada myönteisiä kokemuksia sekä myönteistä palautetta, jotta he jaksaisivat ja voisivat hyvin. Toivoisin näkeväni esimerkiksi julkisessa keskustelussa enemmän positiivista puhetta kouluista huolipuheen sijaan. Vaikka kyläkoulun Ritva laittoikin jätkät kuriin karttakepillä, on Elina-opella muita vähintäänkin yhtä toimivia keinoja: empaattisuus, positiivinen palaute, yhdessä asetut tavoitteet, ryhmäytyminen sekä huumori. Opettajat eivät pohdin alanvaihtoa, koska oppilaat ovat hankalia. Opettajat pohtivat alanvaihtoa, koska rakenteet ovat taipumattomia, työ on paineista sekä (joskus) aikuiset ovat hankalia. Työn mielekkyys löytyy persoonallisista käytänteistä, opettajan autonomiasta, yhdessä tekemisestä sekä yhteiskunnan tuesta ja arvostuksesta; minun panokseni on arvokas, minun työtäni ja osaamistani arvostetaan. Minä olen tärkeä. Minä voin hyvin.
Lähteet:
Katariina Räsäsen luento 8.11.2023. Luentomuistiinpanot.
Katariina Räsänen: ”Minä junnaan paikallani”: Opettajan alanvaihdon harkinta ja sen yhteys koettuun työuupumukseen ja työyhteisösuhteeseen. Väitöskirja: 2023.
Columbia livia domestica – tuttavallisemmin kesykyyhky eli pulu, on ehkä ensimmäinen ihmisen kesyttämä lintulaji. Pulut viihtyvät parvissa niin kaupungeissa kuin maakunnissa – aivan kuten ihmislapsetkin. Vaikkakaan koululaitoksen tehtävänä ei ole kesyttää lapsia pulujen tapaan, jotain voimme pulujen käytöksestä kuitenkin oppia: tyytyväiset pulut nimittäin kujertavat! Ehkä johonkin samantapaiseen koululaitos pyrkii: ohjaamaan lapsia ja muita kouluelämään liittyviä verkostoja niin toimivaan yhteistyöhön, että tuloksena on – jos ei aivan kujerrus – kuitenkin avoin, avartava, inspiroiva, innovoiva, välittävä ja tulevaisuusorientoitunut oppiva organisaatio!
Nykyinen opetussuunnitelma korostaa laaja-alaisen osaamisen taitoja, jotka ovat olennaisia 2000-luvun vaatimuksille. Näihin taitoihin kuuluvat luova ja kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisu, tutkimuksen tekeminen sekä vuorovaikutustaidot teknologisessa yhteiskunnassa. (Korhonen, Lavonen, Kukkonen, Sormunen & Juuti 2016, 216–217).
Innokas-verkosto ja Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos ovat yhteistyössä kehittäneet Innovatiivisen koulun mallin tulevaisuuden koulua varten (Korhonen ym. 2016, 220). Tämä malli koostuu neljästä päätekijästä: oppimisesta, opettajuudesta, johtajuudesta ja yhteistyöverkostoista. Lisäksi keskeinen osa on teknologian monipuolinen hyödyntäminen koulun arjessa ja kehittämisessä. Innovaattoreina koulun kehittämisessä toimivat paitsi koulun sisäiset toimijat myös yhteistyökumppanit koulun lähialueella. Kodin ja koulun välinen yhteistyö ja vaikkapa yritysten, kirjaston, vanhainkodin ja yhdistysten kanssa tehtävä yhteistyö tuo yhteen erilaisia ihmisiä, kuten opettajia, tutkijoita, opiskelijoita ja vanhempia. Tämä monimuotoisuus avaa uusia näkökulmia ja auttaa kehittämään innovatiivisia ratkaisuja. (Korhonen ym. 2016, 221; 229.)
Korhonen ja kollegat (2016, 226–228) kuvaavat innovatiivista koulua asiantuntijaorganisaatioksi, jossa henkilöstöä kannustetaan monipuolisesti hyödyntämään omaa osaamistaan ja kehittämään uusia toimintatapoja. Johtaminen on tässä mallissa vuorovaikutteinen prosessi, ja keskustelu, tiimityöskentely sekä tavoitteisiin liittyvä arviointi ovat luonteva osa koulun toimintaa. Teknologiaa hyödynnetään monipuolisesti tiedottamisessa, oppimisessa, opettamisessa ja yhteistyössä (Korhonen ym. 2016, 226–228).
Innovatiivisen koulun tunnistaa oppiainerajoja ylittävästä innovaatiokasvatuksesta. Oppilaat ovat mukana projekteissa suunnittelusta lähtien, ja lopputuloksena syntyy jotain uutta. Prosessiin kuuluu olennaisesti ongelmanratkaisu, tiimityöskentely ja monipuoliset työvälineet. Oppimisympäristöjä hyödynnetään luovasti, ja oppiminen ei rajoitu pelkästään koulun seinien sisälle. Myös virtuaaliset ympäristöt ovat osa tätä innovatiivista koulua. (Korhonen ym. 2016, 224–226).
2000-luvun taitojen opettamisessa avainasemassa ovat rehtorit ja opettajat, vaikka he eivät välttämättä itse hallitsekaan niitä opetussuunnitelman edellyttämällä tavalla (Korhonen ym. 2016, 218). Siksi yhteistyöverkostojen tuki on tärkeässä asemassa. Koska oppilaiden osallisuus on vahvasti läsnä innovatiivisessa koulussa, heidän taitojaan hyödynnetään koko kouluyhteisön hyväksi esimerkiksi digitaitojen opettamisessa (Korhonen ym. 2016, 226).
Kouluissa digipedagogisen osaamisen kehittämiseen liittyy monia yhteistyöverkostoja, joista yksi merkittävä on valtakunnallinen vertaistuellinen Oppilasagentti-toimintamalli. Tämä malli ei ainoastaan hyödynnä oppilaiden teknologiaosaamista kouluyhteisön eduksi, vaan se myös toimii opettajien tukena opetusteknologian hyödyntämisessä opetuksessa. Kuopiossa vertaistuellinen digioppilastoiminta käynnistettiin kaikissa kouluissa viimeistään syksyllä 2023, ja osa kouluista on nyt mukana valtakunnallisessa Oppilasagenttitoiminnassa. Tämän kautta kouluilla on mahdollisuus verkostoitua muiden saman toiminnan piirissä olevien koulujen kanssa, ja oppilailla on tilaisuus osallistua oppilasagenttien etäkoulutuksiin ja tapahtumiin. Uusimpana tapahtumana järjestetään Diggaajat – Oppilaat digitoimijoina -tapahtuma, joka tänä keväänä pidetään 20.3.2024 Kangasalla sekä verkon välityksellä.
Toinen tärkeä yhteistyöverkosto on Innokas-verkosto, jossa Kuopion kaupunki on aktiivisesti mukana. Kuopiossa toimii aluekoordinaattori, jonka avulla koulujen on helppo pysyä ajan tasalla ajankohtaisista aiheista. Innokas-verkoston koulutusten, materiaalien ja tapahtumien kautta opettajat voivat kehittää osaamistaan ja oppia uutta viimeisimmistä aiheista, ja siten viedä osaamistaan eteenpäin omassa kouluympäristössään. Mujis, West & Ainscow (2010) ovat artikkelissaan “Why network? Theoretical perspectives on networking” listanneet tekijöitä, jotka tukevat digipedagogista kehittymistä. Heidän mukaansa verkostot tarjoavat mahdollisuuden jakaa tietoa, kokemuksia ja parhaita käytäntöjä muiden koulutusalan ammattilaisten kanssa. Verkostoituminen mahdollistaa myös yhteistyön eri koulutusorganisaatioiden välillä. Yhteiset projektit, työpajat ja seminaarit voivat edistää resurssien jakamista ja uusien ideoiden syntymistä. Verkostoituminen auttaa opettajia ja kouluttajia laajentamaan myös ammatillista piiriään ja voi johtaa uusiin työmahdollisuuksiin. (Mujis, D., West, M. & Ainscow, M. (2010). Why network? Theoretical perspectives on networking, 7–9.)
Kolmantena esimerkkinä yhteistyöverkostosta toimivat robottipäivät. Porvoossa järjestettiin Robottipäiviä keväällä 2018. Hinthaaran koulun 5. luokan oppilaat toimivat asiantuntijoina ja opastivat koulun muita oppilaita ja opettajistoa messupisteillä, joita oli ympäri koulua. Toiminnassa on paljon yhtäläisyyksiä Kukkosen ja Lavosen hankkeeseen 2014, jossa neljä yhteisöä, koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti, loivat oman kylän verkoston. Tässä verkostossa tutoroppilaat toimivat aktiivisessa opastajan ja oppijan roolissa. (Kukkonen ja Lavonen 2014.)
Hinthaarassa toiminta sai alkunsa tehostetulla ohjelmoinnin opetuksella 5. luokan oppilaille sekä innokkaimpien kanssa pidetyissä ohjelmointikerhoissa, joissa päästiin kokeilemaan osaamisen rajoja. Taitojen karttuessa kehittyi idea koko koulun Robottipäivästä, jossa osaavat vitoset toimisivat asiantuntijoina ja opastaisivat muuta koulua robotiikan saloihin samalla itse oppien vastuun ottamista ja vuorovaikutustaitoja.
Toimintapisteitä suunniteltiin yhdessä oppilaiden kanssa aiempien harjoitusten pohjalta. Lisäksi kehiteltiin pisteitä, joissa tutkitaan robotiikkaa muilla tavoin. Oppilaat pääsivät valitsemaan itselleen sopivat asiantuntijatehtävät. Osaavimmat ohjelmoijat päätyivät opastamaan haastavimpia ohjelmointitehtäviä, mutta moni yllätti itsensä opastamasta ohjelmointia, jota ei ollut osannut vielä muutamaa kuukautta aiemmin. Kukkonen ja Lavonen kertovat oppilaiden oppineensa uusia asioita oman opetuksensa ohessa (Kukkonen ja Lavonen 2014) ja samoin kävi hinthaaralaisille.
Robottipäivä oli messumainen tapahtuma, jossa koululaiset saivat liikkua vapaasti ja kokeilla omaa tahtia itseään kiinnostavia työskentelytapoja. Päivän aikana ohjelmointi ja robotiikka tulivat tutuksi ja tavoitettavaksi innostavan työskentelyn merkeissä. Koulutiloja käytettiin uudella tavalla, kun toimintapisteitä oli ympäri koulua ja liikkuminen niiltä toiselle oli itseohjautuvaa.
Pisteillä oli tarjolla ohjelmoitavina erilaisten haasteiden merkeissä Legon EV3-, Bee-Bot-, Robbo- ja Sphero -robotteja. Niiden lisäksi oli robottiaiheinen lyhytelokuva, legorobottien rakentelua, geometrisilla muodoilla kuvataiteen tekoa ja kirjastopiste, jossa oli robotiikka-aiheista lastenkirjallisuutta ja mahdollisuus kirjoittaa tietokoneella robotarinoita. Kullakin pisteellä oli kaksi asiantuntijaa, jotka rakensivat toimintapisteen päivän aluksi, ohjasivat toimintaa ja auttoivat työskentelyssä.
Päivä oli suuri menestys ja sai kehuja opettajistolta ja oppilailta. Monipuoliset pisteet motivoivat tekemään ja kokeilemaan. Asiantuntijaoppilaat pääsivät harjoittelemaan vuorovaikutustaitoja ja toimimaan opettajan roolissa.
Matkaa jatkettiin omien koulurajojen ulkopuolelle. Ryhmä pääsi pitämään kahteen naapurikylien kouluihin Robottipäivän. Nämä päivät vahvistivat oppilaiden itsetuntoa osaajina, jotka selviävät vastuullisissa rooleissa ja vuorovaikutuksessa vieraiden aikuisten ja nuorten kanssa. Heiltä saatu arvostus ja kiitokset olivat merkitseviä.
Kukkonen ja Lavonen (2014) kirjoittavat laajenevista oppimisen ympäristöistä. Heidän teoreettisena pohjanaan on Epsteinin (2011) kouluyhteistyömalli, jonka väitteet pätevät myös Robottipäivän toimintaan. Koulujen tulee rakentaa hyvä verkosto, joka tukee oppilaiden koulumenestystä ja antaa eväitä selvitä myöhemmässäkin elämästä. Oppilaat ovat yhteistyön keskiössä, jonka tarkoituksena on tukea ja aktivoida heitä positiivisella tavalla kouluyhteistyöhön.
Robottipäivien aikana oppilaat pääsivät tutustumaan kahteen vieraaseen kouluun sekä kymmeniin uusiin ja monen ikäisiin ihmisiin. Robottipäivien jälkeen oppilaat kertoivat havainnoista toimintakulttuurissa ja eroavaisuuksista oman koulun toimintaan.
Yhteistyön myötä oppilaat tutustuvat uusiin yhteisöihin ja oppivat keskustelemaan ja olemaan vuorovaikutuksessa eri ammattiryhmien edustajien kanssa. Tämä toiminta muokkaa oppilaiden ajattelua. (Wenger 1999)
Tutkijat korostivat koulun rehtorin asenteen merkitystä hyvälle yhteistyölle ja toiminnalle (Sander & Harvey 2002, 1361). Rehtorin rooli tuli esille hyvin viimeisellä kouluvierailulla, jossa koulun rehtori piti robottiryhmälle kunnioittavan tervetuliaispuheen. Sen henki kantoi läpi päivän syvänä arvostuksena asiantuntijoiden toimintaa kohtaan.
Robottipäivässä toteutuivat monet Innovatiivisen koulun mallin näkökulmat. (Lavonen, Korhonen, Kukkonen, Sormunen 2014) Oppilaat ovat aktiivisia toimijoita uudenlaisessa oppimisympäristössä, jossa opiskelu tapahtuu luovia ratkaisuja rohkeasti kokeillen ja teknologiaa monipuolisesti hyödyntäen.
Kukkonen ja Lavonen (2014) kirjoittavat osuvasti, että projektin myötä oppilaiden laitteiden käyttötaidot paranivat ja tietotekninen osaaminen lisääntyi. Yhteistyö koettiin hyvin antoisaksi ja sillä oli tarve. Yhdessä oppiminen ja tutuksi tuleminen lisäsivät yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka antaa rohkeutta olla aktiivisena toimijana yhteiskunnassa.
Yhdessä oppimiseen opettajan työssä liittyvät myös vanhempainvartit, joissa opettaja voi parhaimmillaan sanoittaa oppilaan oppimista, tuoda esille omia pedagogisia näkemyksiään, antaa vinkkejä oppimisen tehostamiseen ja luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta oppilaan kasvattajien, eli kodin ja koulun välille.
Yhä 20 opevuoden jälkeenkin myönnän jossain määrin jännittäväni edelleen vanhempainvartteja, jotka omassa oppilaitoksessani luokkatasoilla yläkoulu – lukio järjestetään kahdesti vuodessa halukkuuspohjalta. Mitään erityisen ikävää en muista tapaamisissa ikinä tapahtuneen tai sanottanen. Hampurilaismalli mielestäni toimii hyvänä runkona annettaessa palautetta sekä nuorille että aikuisille: jotain positiivista, jotain negatiivista ja lopulta jotain kannustavaa. Silti vanhempaintapaamisissa painaa vastuu enemmän kuin muissa ope-elämään liittyvissä viestintätilanteissa: osaanko sanoittaa asiani selkeästi, napakasti, kannustavasti ja arvostavasti? Jääkö vastaanottajalle mieleensä selkeä viesti kotiopiskeluohjeineen? Osaanko olla jämäkkä olematta lyttäävä?
John Hopkins yliopiston tutkija Joyce L. Epstein on tutkinut ja mallintanut koulun ja kodin välistä yhteistyötä. Epstein esittelee tutkimustuloksiaan artikkelissaan ”School, family and community partnerships in teachers’ professional work” (Journal of education for teaching, 2018, Vol. 44, NO. 3, 397 – 406). Epsteinin tutkimustulokset osoittavat globaalilla tasolla opettajien olevan aika valmistautumattomia tehokkaaseen ja huolella valmisteltuun yhteistyöhön vanhempien kanssa. Sekä vanhempien toiveiden näkökulmasta että oppimistulosten parantumisen näkökulmasta hedelmällisissä vanhempaintapaamisissa opettaja jakaa ammattitaitoaan vanhemmille antaen vinkkejä siitä, miten oppilaan oppimista voi kotona parhaiten auttaa ja tehostaa. Vaikka tämä voi tuntua opettajille itsestään selvälle, eivät neuvot ole vanhemmille itsestään selviä, vaan arvokkaita kultajyviä arjen ja lapsen koulupolun sujuvoittamiseksi.
Miten koulun ja kodin yhteistyöstä sitten voi tehdä toimivaa? Epstein esittää lääkkeeksi yhteistyön mallinnusta ja yhteistyötilanteiden stimulointia jo opettajankoulutusvaiheessa. Epstein ehdottaa jopa käsitteen ”ammattitaitoinen opettaja” uudelleen määrittelyä vastaamaan paremmin yhteistyömallin käsitykseen tehokkaasta ja tavoitteellista yhteistyötä tekevästä opettajasta. Joskin on sanottava, että Epsteinin tutkimuksissa suomalaiset opettajat saavat pienen synninpäästön, sillä Alangon Suomessa tekemä vertailututkimus osoittaa suomalaisten opettajien olevan kansainvälisiin tutkimuksiin verrattuna hyvin valmistautuneita koulun ja kodin yhteistyöhön, sillä peruskouluissa yhteistyötä edellytetään valtion toimesta.
Epsteinin tutkimustulosten keskiössä on ajatus yhteistyön kehällisyydestä: koulun ja kodin yhteistyön keskiössä ovat opettaja ja lapsen vanhemmat, mutta tämän ytimen ympärillä kehillä ovat koko kouluyhteisö toiminta- ja viestintäkulttuureineen sekä kulloisenkin ympäröivän yhteiskunnan kouludiskurssi. Ammattitaitoinen opettaja ei laita päätään puskaan pulun tapaan, vaan tietää, kuinka vanhempien ja koko ympäröivän yhteisön kanssa työskennellään kannustavalla tavalla oppilaiden kukoistuksen edistämiseksi. Ammattitaitoinen opettaja haluaa kehittää itseään substanssiosaamisen ohella myös koulun ja kodin yhteistyön saralla. Ammattitaitoinen opettaja saa – Columbia livia domestican tapaan – oppilaansa kujertamaan.
Anni, Elina & Topi
Lähteet:
Epstein, J.L. (2011). School, family, and community partnerships (2. painos). Philadelphia: John Hopkins University
Korhonen, T., Lavonen, J., Kukkonen, M., Sormunen, K. & Juuti, K. (2016) Innovatiivinen koulu ja tulevaisuuden opettajuus. Teoksessa H. Cantell & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s. 215–239). Jyväskylä, PS-kustannus.
Kukkonen, M. & Lavonen, J. (2014). Koulu, päiväkoti, kirjasto ja hoivakoti oman kylän verkostossa. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 152–174). Jyväskylä: PS-kustannus.
Lavonen, J., Korhonen, T., Kukkonen, M. & Sormunen, K. (2014). Innovatiivinen koulu. Teoksessa H. Niemi & J. Multisilta (toim.), Rajaton luokkahuone (s. 86-113). Jyväskylä: PS-kustannus.
Mujis, D., West, M. & Ainscow, M. (2010). Why network? Theoretical perspectives on networking. School Effectiveness and School Improvement, 21(1), 5–26.
OppilasAgentti.fi <Luettu 10.2.2024 klo 13.30>
Sander, M.G. & Harvey, A. (2002) Beyond the school walls: A case study of principal leadership for school-community collaboration. Teachers College Record 104(7): 1345-1368. Teoksessa J.L.Epstein (toim.) 2011. School, family and community partnerships (2. painos), John Hopkins University.
Wenger, E. (1999). Communities of practice learning, meaning, and identity. Cambridge University Press.
Digitalisoituvan yhteiskunnan haasteet ja mahdollisuudet koulun toiminnan näkökulmasta
Toimijuus on ”yksilön, ryhmän tai yhteisön tunnetta siitä, että me teemme asioita ja vaikutamme niihin ja että asiat eivät vain tapahdu minulle tai meille” (Engeström, 2006).
Toimijuus käsitteenä pitää sisällään tahdon, autonomian, vapauden ja valinnan.
Miten digitalisoituva maailma sitten nivoutuu yhteen koulun toiminnan kanssa?
Jos seuraa tämänhetkistä julkista keskustelua laskevien Pisa-tulosten jälkimainingeissa sanoisin, että melko huonosti. Osa suurta yleisöä tuntuu haluavan torjua koko digitaalisen maailman ja kaipaa paluuta kansakouluaikaan, jolloin opetuksen keskiössä olivat sulkakynä, paperi ja opettajan vankkumaton auktoriteetti, joka tosin saavutettiin ainakin osittain väkivallan pelolla. Tämä tuntuu suorastaan populistiselta ratkaisulta, ja on kummallista ajatella, että ympäröivän yhteiskunnan digitalisoituessa koulujen olisi palattava kehityksessä vuosikymmenten taa.
Mielestäni julkisessa keskustelussa tulee esille myös kummallinen nopea ratkaisu: kännykät pois luokkahuoneesta! Aivan kuin kännyköiden käyttö luokkakontekstissa olisi yhtä kuin kännyköiden viihdekäyttö.
Itse ajattelen toisin: oppilaiden omista laitteista on useamman kerran ollut suoranaista hyötyä opetukselleni. Esimerkiksi joulukuussa luin kasiluokkani kanssa Salla Simukan mainiota teosta ”Punainen kuin veri”. Teoksia ei löytynyt koulukirjastosta kaikille ja ilmeisesti sama teos oli useamman muunkin helsinkiläisopettajan lukulistalla, sillä teosta ei löytynyt vapaana myöskään Helmetin tietokannasta. Mutta onneksi useammalla oppilaallani oli puhelimessaan Bookbeat tai Storytel ja näin ollen he saivat lukea teoksiaan puhelimen näytöltä. Oppilaat olivat iloisia, että ”ei tarvii kantaa kirjaa”. Ja opettaja oli iloinen, että kaikki lukivat samaa teosta. Ja tosiaankin lukivat, sillä kirjoista tehtiin ryhmätyöt, joissa kaikkien osaamista tarvittiin.
Onneksi julkisessakin keskustelussa kuuluu myös toisenlaisia ääniä; Reijo Kupiainen, Tampereen yliopiston mediakasvatuksen lehtori muistuttaa mielipidetekstissään ”Digiosaaminen vaatii kriittistä ymmärrystä digilaitteista” (HS 12.12.2023) opetuksen tulisi tuottaa riittäviä digitaitoja, joita kansalainen nyky-yhteiskunnassa tarvitsee.
Kupiainen mainitsee tekstissään tarvittaviksi digitaidoiksi ohjelmoinnin perusteet, ymmärryksen siitä, miten algoritmit toimivat sekä erilaisten digilaitteiden käyttötaidot: ”Tiktok-videoiden koukuttavuuden ymmärtäminen vaatii tietoa siitä, miten piilossa olevat algoritmit toimivat ja miten ne keräävät dataa sovelluksen käyttäjän käyttäytymisestä. Digitaalisen teknologian ja sisältöjen huomioimisen varhaiskasvatuksesta lähtien tulisi lopulta vahvistaa kansalaisten kriittistä medialukutaitoa.”
Olen Kupiaisen kanssa aivan samaa mieltä. Lisäisin vielä, että kansalaisen digitaitoja voi hyvin harjoitella yhdessä oppilaiden kanssa; kehittyvässä digitaalisessa yhteiskunnassa opettajan ei tarvitse esiintyä kaiken osaavana guruna, vaan hän voi lähestyä aihetta tutkivan opettajuuden kautta yhdessä oppilaidensa kanssa. Toki opettaja toimii aina opetuksen pedagogisena asiantuntijana. Tämä on mielestäni unohtunut julkisessa keskustelussa: suomalaiset opettajat ovat osaavia ja heidän pedagogiseen osaamiseensa sopii luottaa myös digitaalisen oppimisen saralla – joskin täydennyskouluttautuminen on tällä sektorilla erityisen tärkeää, sillä digitaalinen yhteiskunta ei ole staattinen.
Esimerkkinä yhteistoimijuudesta oppilaiden kanssa: luetutin syksyllä 2023 samaiselle kasiluokalle Ylen artikkelin ”Pelottavan taidokas tiktok” (YLE 31.10.2023). Tämän jälkeen katsoimme yhdessä omilta laitteiltamme, mitä sisältöjä TikTok kullekin tarjoaa ja pohdimme syitä. Yhdistimme pohdinnan ostokäyttäytymisen seurantaan ja huomasimme, että useat luokan tytöistä olivat ostaneet TikTokissa mainostettua kosmetiikkaa. Opettaja oli luokan ainoa henkilö, jolla ei ollut puhelimessaan TikTokia, joten oppilaat saivat toimia kuvavirtojen esittelijöinä.
Tässä on juuri suunta, johon haluaisin viedä omaa opetustani: ottaa oppilaita tiiviimmin mukaan sen suunnitteluun, miten he haluaisivat puhelimiaan oppitunneilla hyödyntää. Tämä edistäisi heidän autonomisuuttaan ja sitouttaisi heitä opetukseen. Sama ajatus nousi esille Sormusen & Lavosen artikkelista ”Voinko tän tehdä puhelimella?” (Rajaton luokkahuone: 2000): opetuksen personointi ja oppilaiden osallistaminen vaativat rohkeutta ja luottamusta siihen, että projekti tulee onnistumaan. Parhaimmillaan oppilaiden osallistaminen opettaa sekä oppilaille että opettajalle tärkeitä taitoja ja toimii innostavana esimerkkinä koko työyhteisölle.
LÄHTEET:
Reijo Kupiainen (HS 12.12.2023): Digiosaaminen vaatii kriittistä ymmärrystä digilaitteista
Sara Rigatelli (YLE 31.10.2023): Pelottavan taidokas TikTok
2000-luvun osaaminen: miten näkyy omassa työssäni?
Eurooppa-koulut ottivat vuonna 2018 käyttöönsä 8 kompetenssia / avaintaitoa, jotka on määritelty eurooppalaisten tulevaisuustaidoiksi: ”The concept of the eight key competences, which was applauded by the external evaluators as a value of the system already present in the subject syllabi and practices of the schools, but also as an area for improvement taking into account the lack of consistency and coherence and the gaps that had the bridged in the curriculum on this respect. (Schola Europea 2018.)
Kompetenssit näkyvät työpaikkani arjessa sekä ohjaavissa asiakirjoissa, kuten kirjattuina opetussuunnitelman sisälle.
Olemme myös työyhteisössämme pohtineet oppiaineryhmittäin, miten implementoimme kompetenssit opetukseemme. Nykyään vuosisuunnitelmiimme tulee olla kirjattuina näkyville kompetenssit. Pyrin itse opintojaksoittain miettimään, miten kompetenssit näkyvät käytännön tasolla opetuksessani. Olen vuosien saatossa huomannut, että äidinkielen ja kirjallisuuden oppiaineessa vaikeinta on sisällyttää opetukseen matemaattinen kompetenssi sekä yrittäjyys. Toki tämä käy sitä helpommaksi, mitä vanhempia oppilaat ovat. Yrittäjyyttä olemme toteuttaneet suomi vieraana kielenä -oppiaineessa esimerkiksi siten, että oppilaat ovat perustaneet ravintolapäivän hengessä pieniä kahviloita ja laatineet kahviloihinsa ruokalistat suomeksi. Samalla olemme pohtineet brändin käsitettä sekä suomalaista palvelukulttuuria. Hintojen kautta tulee katetuksi myös matemaattinen kompetenssi!
Maarit Virolainen pohtii blogitekstissään ”Muuttaako teknologia osaamistarpeet?” etenkin tulevaisuuden insinöörien tulevaisuustaitoja. Oli lohdullista lukea asiantuntijan tutkimustietoon perustuva näkemys, jonka mukaan pehmeät arvot ja taidot, kuten innovointi ja konseptointi, yhteistyö, vuorovaikutus-, kommunikaatio- ja esiintymistaidot sekä itsensä johtamistaito, ovat myös tulevaisuudessa tarvittavia taitoja.
Ammattiryhmästä riippumatta yksi suuri tulevaisuuden haaste tulee olemaan tekoälyn hyödyntäminen. Virolainen visioi tekstissään, kuinka ihminen ja tekoäly muodostavat yhdessä tuotantoyksiköiden, palvelusovellusten ja asiantuntijoiden ekosysteemejä.
Kuuntelin hiljattain tekoälyluentoa, jossa luennoitsija Lauri Järvilehto kertoi, että aikaisemmin riskiksi koettiin se, että tekoäly tulee viemään teollisuuden työpaikat. Tämä on sittemmin osoittautunut vääräksi. Tekoäly on kehittynyt niin taitavaksi, että tällä hetkellä haasteeksi koetaan tekoälyn vaikutus asiantuntijatehtävien hoitoon. Samalla luennolla tuotiin esille, että esimerkiksi Boston Consultant -yrityksen konsulttien suorittavaa työtä tekoäly on kyennyt vähentämään n. 30 %! Näin konsulteille on jäänyt enemmän aikaa luovalle työlle ja yhteistyölle – hienoa! Tekoälyn hyödyntäminen ja sen tarjoamien mahdollisuuksien ymmärtäminen tulevat olemaan valtaisa vedenjakaja tulevaisuudessa. Ihmiset, jotka osaavat ja haluavat oppia – pärjäävät.
Virolaisen blogiteksti sai myös kutkuttavasti pohtimaan, millainen mahtaisi olla tulevaisuuden eksoskeleton opettaja! Ehkä hän siirtyisi äänen nopeudella luokasta toiseen ja jaksaisi hymy kasvoillaan opettaa 12 tuntia päivässä! Alla tekoäly Bingin luoma visio tällaisesta opettajasta!
Lähde: Bing AI Image Creation
LÄHTEET:
www.eursc.eu Schola Europea. (2018-09-D-67-en-1 p.).
Lauri Järvilehden luento (16.11.2023): Mitkä ovat tekoälyn mahdollisuudet ja haasteet opettajan työssä?
Maarit Virolainen (AMK-lehti/3/2019): Muuttaako tekoäly osaamistarpeet? (luettu 24.11.2023)
TOIMIJUUS, DIGITAALINEN TOIMIJUUS JA TIIMITYÖ OSANA OPETTAJAN TYÖTÄ
”Oota ope nii mä laitan vaa paidan päälle!”
”Otatko kädet pois peiton alta ja laitat ne vaikka siihen peiton päälle!”
Luin Kathryn E. Linderin artikkelin “Fundamentals of Hybrid Teaching and Learning”. Artikkeli palautti mieleeni etä- ja hybridiopetuspäivien absurdit tilanteet, joissa tuijottelin ruudun takana säheltäviä ajoittain puolipukeisia teinejä. Runouden keinojen opettamisen sai aloittaa vasta, kun kaikki olivat somasti pukeutuneina ja ruudun ääressä.
Linderin artikkelin toimijat eivät ole teinejä, vaan yliopisto-opiskelijoita, joilla lienee yläpäässään motivaatiota ja alapäässään housut jalassa. Linder esittelee hybridiopetusmallin etuja: joustavuutta, yksilöllisyyttä, aikatauluttomuutta ja opiskelijakeskeisyyttä. Opettaja toimii lähinnä ulkopuolisena ohjaajana keksien monimuotoisia opetusmenetelmiä, tarjoten erilaisia keskustelualustoja ja yhteisöllisiä opetusmenetelmiä. Artikkelin tarjoaman näkemyksen mukaan: ”parhaat yliopisto-opettajat auttavat opiskelijoita oppimaan luokkahuoneen ulkopuolella.”
Etä- ja hybridiopetus haastoivat opettajien käsitystä sekä itsestään osaavina pedagogeina että digitaalisina toimijoina. Yllä olevassa meemissä toistuu sama, minkä Linder artikkelin lopussa myöntää: ”Hybridi vaatii kouluttamisesta” – eli hybridi vaatii resursseja. Linderin tutkimuksen mukaan hybridikurssin suunnittelu vaatii opettajalta 75 % enemmän aikaa kuin perinteisen luokkakontekstikurssin suunnittelu. Aineistossa oli tarkasteltu yhden opintopisteen kursseja.
Etäopetusjaksoja seuranneiden hybridijaksojen lisäksi minulla ei ole kokemusta hybridiopetuksesta. Allekirjoitan kyllä Linderin näkemyksen siitä, että hybridikurssien /-tuntien suunnittelu vaatii paljon aikaa. Näen hybridiopetuksen monipuolistavan koulutustarjontaa ja tarjoavan mahdollisuuden opiskeluun moninaisissa perhe- tai työtilanteissa. Hybridiopetus tarjoaa sekä oman kokemukseni että Linderin artikkelin mukaan mahdollisuuden myös erilaisille oppijoille, joille opiskelu perinteisessä luokkakontekstissa on syystä tai toisesta johtuen ollut hankalaa.
Ajattelen digitaalisen toimijuuden olevan kykyä ja halua käyttää digitaalisia laitteita, toimia vastuullisesti digitaalisissa ympäristöissä, kyvyn kriittiseen ajatteluun, ennakkoluulottoman suhtautumisen uusiin digitaalisiin ympäristöihin sekä tietosuojan merkityksen ymmärtämisen. Nämä linkittyvät mielestäni tulevaisuuden taitoihin ollen välttämätön osa nykyopettajan työtä.
Opettajan työn lisäksi digitaalinen toimijuus on osa yhteiskunnassa toimimista, jossa teknologia ja digitaaliset välineet ovat olennainen ja lähes huomaamaton osa meidän kaikkien arkielämää.
Olen kuluneella viikolla pohtinut lukiolaisteni kanssa kysymystä: ”Miten kieli on valtaa?” Vastauksissaan oppilaani päätyvät aina samaan lopputulokseen: ”Ihmisellä jolla on kielitaito on valta!” Samoin ajattelen digitaalisesta toimijuudesta: hyvin osaavilla yksilöillä on valtaa navigoida digitaalisen tiedon parissa aktiivisina toimijoina osallistuen esimerkiksi verkkoyhteisöihin ja sosiaalisen median palveluihin. Pelkästään validin tiedon haravointi tai eri virastoissa, pankeissa, vakuutusyhtiöissä ym. Arkielämään liittyvissä virastoissa asioiminen vaatii vahvaa digitaalista toimijuutta. Digitaalinen toimijuus on osa nykyajan yleissivistystä.
Ihmiset oppivat parhaiten vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Lapsi ei opi puhumaan, ellei hän voi käyttää kieltä vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Samoin ajattelen opettajuudesta: opettajuuteni kehittyy vain vuorovaikutuksessa. Vuorovaikutuksessa oppilaiden kanssa opin kärsivällisyyttä, oman opettajuuteni raameja, luovuutta, nopeaa reagointikykyä, ryhmänhallintaa sekä kasvatusotteen vahvistamista. Vuorovaikutuksessa muiden opettajien kanssa opin heijastamaan omaa opettajuuttani muiden tapoihin, opin itsesäätelyä sekä yhdessä ideoimista. Etenkin uusien digitaalisten työkalujen, kuten tekoälyn, käyttöönottovaiheessa jaettu digitaalinen toimijuus on parasta toimijuutta. Yhdessä pohditut asiat, jaetut kokeilut ja käytänteet auttavat meitä kaikkia. Olen iloinen, että omassa työyhteisössäni on yläkoulu-lukion opettajien välillä jakamisen kulttuuri.
Tiimityö ja yhteisopettajuus ovat koulussani tärkeitä työskentelymalleja. Omalta osaltani hauskimpia tunteja ovat olleet tunnit, joita olemme pitäneet yhdessä lukion matematiikan opettajamme kanssa. Aluksi tuntuisi, että äidinkielellä ja matematiikalla ei ole juurikaan yhteistä, mutta olemme onnistuneet pitämään hyvinkin luovia runotunteja, joissa luodaan uusia kielikuvia, sekä hyödynnetään matemaattisia malleja tai digitaalista teknologiaa runon luomisprosessissa. Toisinaan tuntien antia on ollut se, että kaksi opettajaa on auttanut oppilaita yksilöllisesti niissä haasteissa, joita heillä on näissä oppiaineissa ollut. Hauskinta ja hyödyllisintä on tehdä töitä yhteistoiminnallisesti koulumme moton mukaisesti: together – ensemble – yhdessä!
LÄHDE
Linder Kathryn A.: F.undamentals of Hybrid Teaching and Learning. 2017, Vol. 2017 (149), p. 11 – 18.
FYYSISET JA DIGITAALISET OPPIMISYMPÄRISTÖT KOULUSSANI
”Tulevaisuuden koulussa opitaan kaikkialla, yhdessä ja luovasti – elämää varten.” (Kangas etc. 2016.)
Kangas etc. tuo toistuvasti teoksessaan Kansankynttilä keinulaudalla (2016) esille, että nykyisiä oppimisympäristöjä tulee monipuolistaa ja kehittää oppimisen kaikkiallisuus huomioiden. Tämä on kaunis ajatus. Sinällään olen oppivan opettajuuden koulukulttuurin kehittämisen kannalla, mutta viime vuosina rakennetut ”tulevaisuuden koulut” avoimine oppimisympäristöineen eivät ole käytännössä vakuuttaneet minua tai tutkimusten mukaan juuri muitakaan opettajia.
Joskus ainakin itsestäni tuntuu, että arkkitehdit unohtavat käyttäjien olevan lapsia: äänekkäitä ja usein mutaisia pieniä taiteilijoita. Pinnat ovat valkeita ja tilat isoja ja avoimia juurikaan huomioimatta käyttäjiensä ominaisuuksia ja opettajakunnan tarpeita.
Lähde: Facebook: Puotila-seura (havainnekuva)
Oma oppilaitokseni ei ole kuitenkaan moderni kouluympäristö, vaan samassa osoitteessa (Bulevardi 18) on sijainnut koulu jo 1800-luvulta lähtien. Oppimisympäristö pienine luokkahuoneineen kattokruunuineen ja kakluuniuuneineen on vähintäänkin perinteinen – ehkä jopa ylellinen. Vanha ja suojeltu rakennus on toki tehnyt sen, että esimerkiksi muutostöiden tekeminen on vaikeaa: seinät on pidettävä samoilla paikoilla, joilla ne ovat olleet 150 vuotta. Kasvavana kouluna tarvitsisimme enemmän luokkatiloja, mutta koulun ikä asettaa kasvullemme raamit.
Helsingin eurooppalaisen koulun portaikko. Kuva: Elina Hyppänen (oma)
Vanha koulurakennus kätkee sisäänsä n. 330 oppilasta ja n. 70 henkilökunnan jäsentä. Koulussa on oppilaita 3-vuotiaista lapsista 18-vuotiaisiin lukiolaisiin saakka. Sekä oppilaita että henkilökunnan jäseniä on lähes kaikista EU:n jäsenvaltioista. Osa opetusryhmistä on hyvin pieniä viiden oppilaan ryhmistä aina 30 oppilaan ryhmiin saakka. Yksi koulun luokkatiloista on puupenkkeineen säilytetty alkuperäisessä 1800-luvun asussaan.
”Opetuksessa tulee rohkeasti kokeilla kehittää ja ottaa käyttöön erilaisia rajoja ylittäviä pedagogisia käytänteitä.” (Kangas etc. 2016.) Kouluni sijainti Helsingin keskustassa on mahdollistanut sen, että käytän omassa opetuksessani säännöllisesti oppimistiloina esimerkiksi Rikhardinkadun kirjastoa ja Oodia. Pidän vieraan kielen oppitunteja kahviloissa. Vierailemme säännöllisesti Helsingin museoissa sekä teattereissa. Meillä on ollut myös ilo vastaanottaa säännöllisesti vierailijoita; näin saamme sidottua koulumme opetusta yhteiskuntaan (Kangas etc. 2016).
Kouluni digitaalisen oppimisympäristön keskiössä ovat Microsoftin tarjoamat ohjelmat, kuten Teams ja Outlook. Lisäksi hyödynnämme kommunikaation saralla Wilmaa. Yleensä oppilaat ovat yhteydessä opettajiinsa Teamin chatin avulla. Olemme luoneet Teamsiin oppiainekohtaiset ryhmät, joiden sisälle lataamme kaikki digitaaliset opetusmateriaalimme. Jokainen opettaja hyödyntää lisäksi muita digitaalisia ohjelmia, laitteita ja sovelluksia oman kiinnostuksensa ja oppiaineensa sisältöjen puitteissa.
Blikstein kuvasi teoksessaan Computionally Enhanced toolkits for children: Historical review and a framework for future design (2015) mallia, jonka avulla opettaja voi suunnitella omaa digiopetustaan. Mallin ensimmäinen kohta oli selvittää, mikä abstraktiotaso opiskelijoille esitetään ja millaista vuorovaikutusta tehtävä mahdollistaa? Toisessa kohdassa opettaja hahmottaa yhteydet suunnitelman ja tehtävälle asetettujen oppimistavoitteiden välillä. Kolmannessa kohdassa opettaja selvittää, kuinka tehtävä työskentelymuotoineen on osana oppilaiden kehityskaarta. Pidin mallinnuksen suunnitelmallisuudesta ja pidän digiopetuksen raamittamista sekä huolellista suunnittelua tärkeänä: ei digiä vain digin vuoksi.
Omassa koulussani opettajat tekevät vaihtelevasti töitä digitaalisten työkalujen parissa. Kaikilla yläkoulu-lukion oppilailla on käytettävissään läppärit. Lisäksi lähes kaikissa luokissa on uudet älytaulut. Tabletit ovat käytössä enimmäkseen alakoulun puolella. Oppimisympäristöt muodostuvat opettajan omien intressien mukaan, eikä koulu ole linjannut minkään tietyn ohjelman käytöstä, toisaalta mitään ei ole tietääkseni myöskään rajattu ulkopuolelle. Näiden lisäksi oppilaat hyödyntävät omia puhelimiaan ja esimerkiksi kielten opetuksessa hyödynnämme erilaisia sovelluksia.
LÄHTEET
Blikstein, P. (2015) Computationally enhanced toolkits for children: historical review and a
framework for future design. Foundations and Trends in Human-Computer Interaction, 1(9), 1–68.
Kangas, M., Kopisto, K., & Krokfors, L. (2016). Tulevaisuuden koulussa opitaan kaikkialla,
yhdessä ja luovasti – elämää varten. Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi
(toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s. 77–94). Jyväskylä: PS-kustannus.
Perjantaina 13.10.2023
Digitaalinen todellisuus minulle!
“Suomalainen opettaja ei harmittele ammatinvalintaansa. OECD:n TALIS 2013 -tutkimuksen tulosten mukaan hän valitsisi uudelleen opettajan ammatin, mikäli tällainen valintatilanne tulisi eteen.” (Cantell – Kallioniemi (toim.) 2016: Kansankynttilä keinulaudalla).
Tämä oli suomalaisten koulujen kirkasta todellisuutta vuonna 2016. PISA-tutkimusten hiljalleen laskevat tulokset olivat herätelleet julkista keskustelua oppimistulosten laskusta. Koulutusleikkaukset puhututtivat alan ihmisiä, mutta julkisessa keskustelussa diskurssin teesinä oli edelleen maailman paras peruskoulu.
Koronavuodet (2020 – 2022) puhkaisivat mielestäni tämän kuplan. Opettajia vaadittiin digitalisoimaan opettajuutensa yhden viikonlopun aikana. Koulutuksen tasa-arvoisuus eriytyi ja paljasti opettajien digipedagogiikan tasoerot. Suomalaiset opettajat selvisivät haasteesta kuitenkin varsin hyvin. Etäopetuksen todettiin haastavan oppijoita, mutta toisaalta tavoittavan niitä oppilaita, joille lähiopetus oli syystä tai toisesta ollut haastavaa (Mäkelä – Mehtälä 2020). Siinä missä suomalainen opettaja sukkuloi digitaalisesta alustasta toiseen hänen keskieurooppalainen kansankynttiläkollegansa pyöräili monistenippujen kera kodista kotiin. Selvisimme ammattikuntana kansainvälisissä vertailuissa hyvin, mutta tästä oli maksettava hinta. Yhä useampi opettaja uupui. Iltoina ja viikonloppuina tehty digiloikka sekä jatkuva etä-lähi-hybridi-sirkus uuvutti tunnollisia opettajia.
Vuonna 2023 yhä useampi opettaja harmittelee ammatinvalintaansa. FT Katariina Räsänen toteaa tuoreessa väitöskirjassaan Minä junnaan paikallani: Opettajan alanvaihdon harkinta ja sen yhteys koettuun työuupumukseen ja työyhteisösuhteeseen (Räsänen 2023): ”Opetusalan työ- ja osaamisvaatimukset ovat monipuolistuneet, mikä edellyttää perinteisen opettajan työnkuvan päivittymistä.” Räsäsen tutkimuksen mukaan joka toinen opettaja harkitsee alanvaihtoa.
Myös minulle itselleni koronavuodet olivat vedenjakaja. Ennen korona-aikaa opetukseni oli hyvin perinteistä äidinkielen opetusta, jonka keskiössä olivat klassikkokirjallisuus ja konseptipaperi. Korona-aika pakotti uudistamaan omia näkemyksiäni siitä, mitä ovat äidinkielen opetuksen toimivat opetusmenetelmät. Minulla oli nuorehkona opettajana melko hyvät digitaidot, mutta silti melko perinteinen käsitys opetuksen toteuttamisesta.
Ensiksi pakon sanelemana ja myöhemmin oman kiinnostuksen siivittämänä olen tuonut opettajuuteeni lisään digitaalisuutta. En pidä itsenäni virtuoosimaisena digiopettana, enkä toimi kouluni digitutorina, mutta minulla on halu oppia lisää ja kehittää omaa opettajuuttani. Tähän liittyy myös yllä mainitsemani Räsäsen väitöskirja: myös minä uuvuin ja jäin sairaslomalle, jonka jälkimainingeissa olen jo pitkään pohtinut omaa ammatillista tulevaisuuttani.
Ennen koronavuosia digitaalinen todellisuuteen rajoittui lähinnä sosiaaliseen mediaan, verkkolehtiin sekä Microsoftin tarjoamiin palveluihin. Tästä digitaalinen mentaalikarttani on monipuolistunut:
Jos jäsennän mentaalikarttaani digiteknologian kolmijaon mukaisesti, tiedonkäsittelyn ja tiedonrakentumisen taitoni liittyvät opettamiseen ja omiin opintoihini. Eniten käytän Microsoft Officen sovelluksia. Näiden lisäksi tarvitsen viestinnän opinnoissani esimerkiksi Moodlea, Sisua, Korppia sekä eri sähköposteja. Oppilaideni tiedonrakentumisessa ohjaan heitä käyttämään SanomaPron Kampuksen tarjoamia palveluita, kuten Kampusta ja Bingeliä. Osa lukiolaisteni oppimateriaaleista löytyy ÄLY:stä.
Taiteellisia ja visuaalisia taitojani kartutan hyödyntämällä esimerkiksi Canvaa, jolla tein myös mentaalikarttani. Käytän ahkerasti Instagramia, jolla muokkaan omia kuviani. Olen tutustunut myös tekoälyn tarjoamiin kuvanmuokkaus- ja luontotyökaluihin, kuten Dell ja ChatGPT.
Teknologian ja muotoilun taidot liittyvät omalta osaltani vielä siihen, että osaan käyttää päivittäin useita sovelluksia ja verkkopalveluita.
Digiteknologian viihdehyödyntämisessä oman elämäni keskiössä ovat Metan tarjoamat palvelut, kuten Facebook, Instagram ja Whatsapp. Kuuntelen työmatkoillani Spotifya, Podmen podcasteja tai Storytelin äänikirjoja. Iltaisin katselen mielelläni sarjoja erilaisista suoratoistopalveluista. Oma digitaalinen paheeni on Subwey Surfersin pelaaminen.
Digitaalinen todellisuuteni laajenee vähitellen ja mentaalikarttani saa päälleen yhä uusia maa-alueita. Ehkä minusta tulee, kuten teoksessa Kansankynttilä keinulaudalla ehdotetaan, elinikäisen oppimisen innostuksen esikuva, kansankynttilä 2.0.
Mäkelä, T., Mehtälä, S., Clements, K., & Seppä, J. (2020). Schools Went Online Over One Weekend: Opportunities and Challenges for Online Education Related to the COVID-19 Crisis.
Räsänen Katariina 2023 (väitöskirja). Minä junnaan paikallani: Opettajan alanvaihdon harkinta ja sen yhteys koettuun työuupumukseen ja työyhteisösuhteeseen.
Virtual learning voyages 