Minä kehittäjäopettajana digitaalisessa yhteiskunnassa

Organisaation kehittäminen on hämähäkin elämää: on kudottava verkkoja, puurrettava aamusta iltaan, toivottava että sade ei vie verkkoa ja yhtä lailla pohdittava, miten saisi kärpäsen jäämään verkkoon kiinni. Se ei ole helppoa. Joskus on aloitettava alusta uudelleen kerran, joskus toisenkin kerran. Se ei ole helppoa eikä yksinkertaista.

Kehittäjäopettajuus vaatii mielestäni hämähäkin sitkeyttä: on oltava lannistamaton ja ahkera. On oltava visionääri ja luotettava omaan visioonsa. Hämähäkillä on yksinäinen verkkonsa, mutta kehittäjäopettajalla on yhteistyöverkostot, joista hän saa voimaa, tukea, konkreettista apua sekä inspiraatiota.

Kehittäjäopettajuus on jatkuvan oppimisen tukemista. Kehittäjäopettajana on mahdollisuus kehittää oman organisaation käytänteitä sekä mahdollisesti myös koko kunnan käytänteitä. Kehitystyössä tarvitaan taustatietoa olemassa olevasta toiminnasta, tutkimuspohjaista tietoa siitä, mitä ja millaista tukea tarvitaan sekä osaamista jatkuvan kokonaisuuksien suunnittelusta ja projektin vetämisestä. Kaikki kehitystyö vaatii resursseja, joten on kartoitettava myös käytössä oleva rahoitus ja tarvittaessa laadittava rahoitus- ja/tai hankehakemuksia (Reinius ym.).

Soini muistuttaa artikkelissaan “Haluanko, osaanko ja pystynkö oppimaan taitavasti yhdessä muiden kanssa?”, että kehittäjäopettajana toimimiseen tarvitaan jo opettajankoulutuksessa alkavaa pedagogiikkaa, joka perustuu aktiiviseen osallisuuteen, kokeilemiseen, tavoitteelliseen vuorovaikutukseen sekä haasteiden ratkaisemiseen yhdessä muiden kanssa. Itse kouluttauduin opettajaksi 2000-luvun alussa. Silloin ei puhuttu kehittäjäopettajuudesta, vaan elinikäisestä oppimisesta. Näkisin erona sen, että vuosituhannen alussa opettajuus nähtiin enemmänkin yksilöllisenä toimintana, jossa keskiössä oli uomo universalen kaltainen yleisnero, joka haluaa läpi uransa kehittää itseään. Nykyään taas kehittäjäopettaja toimii ennemminkin mentorina sekä organisaatioiden ja yhteiskunnan asiantuntijana, joka itsensä kehittämisen sijaan pyrkii vaikuttamaan sekä organisaatioon että laajemmin koko yhteiskunnan käytänteihin. Keskiössä eivät ole enää yksilön taidot ja osaaminen vaan yhdessä tekeminen ja oppiminen: yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa. Oppiminen tapahtuu aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa (Soini ym.).

Kuva: Copilot-tekoälyn näkemyksiä digitaalisesta uomo universalesta.

Soini ym. Määrittelee opettajan osaamisen ytimen muodostuvan neljästä osa-alueesta: oppimisosaaminen, vuorovaikutusosaaminen, hyvinvointiosaaminen ja koulun kehittämisosaaminen. Ajattelen itse oppimisosaamisen liittyvän haluun kehittyä itse taitavaksi oppijaksi. Tässä voivat auttaa täydennyskoulutukset, mutta ehkä opettajan työssä keskiössä on myös halu kokeilla uutta ja oppia uusista työtavoista. Vuorovaikutusosaaminen on jaettua yhteisöllistä oppimista ja sen kommunikointia. Vuorovaikutusosaamiseen liittyy myös kielitaito sekä oikea-aikainen kommunikaatio ystävällisyyttä unohtamatta. Hyvinvointiosaaminen liittyy yhteisöllisyyden lisäksi myös omasta hyvinvoinnista ja omista rajoista huolehtimiseen. Olen ollut itse laatimassa työyhteisööni hyvinvointisuunnitelmaa malleineen sekä olen ollut useamman vuoden “communal welfare” -työryhmän jäsen. Työryhmässä pyrimme hyvinvointia tukevien rakenteiden avulla kehittämään yhteisömme hyvinvointia. Työ on siis enemmän kuin virkistystoimikunnan (recreation group) työtä. Tärkeimpiä taitoja, joita koen erilaisissa työryhmissä toimimisesta oppineeni ovat yhdessä oppimisen taitojen kehittyminen sekä motivaation kasvu perutyötä kohtaan, mikä syntyy rakenteiden muuttumisesta kohti parempaa. Tätä tukevat myös Kunnarin väitöskirjan tulokset siitä, kuinka opettajat voivat oppia uusia käytänteitä kehittäessään niitä sekä rakentaa uudenlaisia viestintämalleja. Keskiössä on yhdessä oppiminen, jonka sivutuotteena myös oma työhyvinvointi kasvaa.

Koulun kehittämisosaaminen ja siihen linkittyvä digitaalinen kehittyminen ovat minulle näistä edellä mainituista osa-alueista vieraimpia. Digitaaliseen kehitystyöhön olen tutustunut vasta kuluneen vuoden aikana. Näen oman roolini siinä vielä varsin vaatimattomana: osaan tehdä taustakartoitusta ja jonkinnäköistä visiota ja suuntaakin löytyy, mutta sekä osaamista että kokemusta on hankittava lisää, jotta voisin pitää itseänä digitaalisen koulun kehittäjäopettajana. Se ei silti vähennä sen arvoa, mitä olen kuluneena vuonna oppinut. Se kertoo vain siitä, että matkani on vasta alussa.

LÄHTEET

Reinius, Korhonen, Juurola & Salo (2020) Tutkimus-käytäntökumppanuus uutta luovan asiantuntijuuden mahdollistajana

Kunnari, I. (2018). Teachers changing higher education from coping with change to embracing change (Väitöskirja). Helsinki: University of Helsinki. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/24807

Soini, T., Pietarinen, J., Toom, A. & Pyhältö, P. (2016). Haluanko, osaanko ja pystynkö oppimaan taitavasti yhdessä muiden kanssa? Teoksessa H. Cantell, & A. Kallioniemi (toim.), Kansankynttilä keinulaudalla (s. 53–75). Jyväskylä: PS-kustannus.